Väkivallan ehkäisyä ja koordinaatiota koskevaa lainsäädäntöä tarvitaan

Lausunto 2.9.2024

Olisiko näkemyksenne mukaan väkivallan ehkäisyä ja koordinaatiota koskeva lainsäädäntö tarpeellinen?

Kyllä.

Perustelut; miksi olisi/ei olisi?

Tällä hetkellä hyvinvointialueiden velvoite ehkäistä väkivaltaa perustuu Suomea velvoittaviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sekä perustuslakiin ja toimeenpanon ohjaus suosituksiin. Siksi tarkempi säätely ja vastuiden velvoittavuus olisi tarpeen.

Koska luonnollinen järjestäjätaho väkivaltatyön palveluille on hyvinvointialue, kyseessä olisi nimenomaan hyvinvointialueiden vastuiden laajentaminen lailla. Hyvinvointialueet taas eivät voi suoriutua tästä tehtävästä ilman erityispalveluita tarjoavia järjestöjä. Siten laissa tulisi säätää myös näiden eri toimijoiden välisestä yhteistyöstä.

Myös GREVIO on huomauttanut Suomea siitä, että kuntien ja hyvinvointialueiden vastuista sekä tarvittavien palveluiden määrästä ja laadusta ei ole Suomessa säädetty riittävällä tavalla ja suositteli ratkaisemaan kysymyksen soteuudistuksen yhteydessä. Soteuudistuksen mukaiset uudet hyvinvointialueet aloittivat toimintansa 1.1.2023, mutta väkivallan vastaiseen toimintaan liittyvistä vastuista ei ole edelleenkään säädetty.

Hyvinvointialueiden lisäksi myös viranomaisten, etenkin oikeusviranomaisten ja poliisin yhteistyö niin uhrien kuin tekijöidenkin tukipalveluja tuottavien järjestöjen kanssa on edelleen puutteellista. Esimerkiksi seksuaalirikosten uhrien ohjaamisesta erityistukipalveluihin tai niistä tiedottamisessa rikosilmoitusvaiheessa tai rikostutkinnassa ei ole muodostunut rutiininomaista käytäntöä. Järjestöjen sekä hyvinvointialueiden ja viranomaisten välisen yhteistyön tiivistäminen on keskeistä, jotta väkivaltaa kokeneille voidaan tarjota pitkäjänteistä, vaikuttavaa ja katkeamatonta tukea ja myös tekijät saadaan ohjattua tukipalveluiden piiriin.

Naisten Linja suhtautuu kuitenkin varauksellisesti siihen kuinka tarkkaan ja samalla tyydyttävään säätelyyn lailla on mahdollista päästä. Jotta laki olisi tarkoituksenmukainen eli varmistaisi väkivaltaa kokeneiden tuen ja järjestöjen kyvyn tuottaa tarvittavia palveluita, tulisi ainakin seuraavien reunaehtojen toteutua:

1. Järjestöjen erityisasema palveluntuottajana tunnistetaan keskeiseksi osaksi ratkaisua
2. Laissa ratkaistaan kysymys palveluiden rahoittamisesta alueilla tavalla, jolla ei ole kielteisiä vaikutuksia järjestökentän toimintaedellytyksiin tai väkivaltatyön palveluvalikoiman laajuuteen
3. Lain tulee vastata kansainvälisiä velvoitteita ja säädeltävän toiminnan tulee olla linjassa Istanbulin sopimuksen kanssa.

On kuitenkin perusteita olettaa, että nämä reunaehdot voivat olla vaikeasti toteutettavia.

Mitä asioita mahdollisessa lainsäädännössä ja sen valmistelussa tulisi huomioida? Mitä erityisesti kansalaisjärjestöjen toimintaan, rahoitukseen tms. liittyviä seikkoja tulisi huomioida?

Lainsäädännön valmistelussa tulisi huomioida mm. seuraavat seikat

• Väkivaltatyön moninaisuus ja luonne erityistukipalveluna tekee toimivasta säätelystä hankalaa: minkälaisia vastuita järjestöille voidaan säätää silloin kun puhutaan varsin moninaisesta palveluntarjoajien kentästä? Liika säätely uhkaa järjestöjen autonomiaa ja voi toisaalta kaventaa järjestöjen toimintaedellytyksiä, kun palveluiden sisältöjen määrittely lailla voi myös kaventaa julkisin varoin rahoitettavaa palvelutarjontaa nykyisestä

• Keskittyminen olemassaoleviin yhteistyörakenteisiin ja niiden kirjaamiseen osaksi rakennelakia saattaisi rajoittaa olemassaolevien rakenteiden ulkopuolella toimivien palveluiden toimintaedellytyksiä; usein väkivaltatyön palveluiksi ymmärretään ensisijaisesti kansallinen 24/7 puhelinlinja, turvakodit sekä seri-tukikeskukset. Tämä jättää pimentoon suuren osan väkivaltaa kokeneiden ja väkivaltaa tehneiden parissa tehtävästä työstä eli niistä erityistukipalveluista, joita järjestöt tarjoavat.

Mahdollisissa rahoitusmalleissa on lisäksi useita haasteita:

• Hyvinvointialueiden valtionosuuksien kautta tuleva rahoitus on jo nyt riittämätöntä, joten palveluiden rahoittaminen osana hyvinvointialueiden lakisääteisiä velvoitteita ei varmistaisi väkivaltatyön riittävää rahoitusta.

• Erillisrahoituksen säätämisessä haasteeksi tulevat määrittelyongelmat mm. julkisen sektorin rajapintojen suhteen, jolloin uhkana on, että jatkossa kaikkiin järjestöjen nykyisin tuottamiin palveluihin ei olisi mahdollista saada valtionavustuksia, vaikka hyvinvointialueiden järjestämisvastuulla olevat palvelut olisivat määrällisesti tai laadullisesti riittämättömiä.

• Mahdollinen ostopalveluihin perustuva rahoitusmalli tarkoittaisi väkivaltatyön palveluiden kilpailuttamista. Väkivaltapalveluiden kilpailuttamisella voi kuitenkin olla vakavia, järjestökenttää ja palvelutarjontaa kaventavia seurauksia. Tuottajaksi valittujen järjestöjen palvelumallia säätelisi hyvinvointialueen kilpailutuksen ehdot, jotka usein ovat kapeammat kuin mitä asiakasnäkökulmasta olisi tarpeellista. Hankintakriteerien yhdenmukaistaminen yhdistettynä riittämättömään rahoitukseen voisi kaventaa hankittavien palveluiden laajuutta. Kilpailutuksen ulkopuolelle jäävien järjestöjen toimintaedellytykset heikkenisivät julkisen rahan kanavoituessa hyvinvointialueiden yhteistyöjärjestöille.

• Edellä esitetty huomioiden, sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen STEAn avustuksille tulee olemaan tarvetta riippumatta siitä millä tarkkuudella rakennelaissa säädetään palveluiden rahoituksesta. Rahoituksen riittämättömyys olisi kuitenkin ongelma sekä tässä että muissa esitetyissä vaihtoehdoissa.

Mitä / miten naisiin kohdistuvan väkivallan / perheväkivallan / lähisuhdeväkivallan erityispiirteitä tulisi huomioida mahdollisessa lainsäädännössä ja sen valmistelussa?

Väkivaltatyö on erityisosaamista vaativaa erityistukipalvelua, jota ei ole lähtökohtaisesti ole realistista pyrkiä tuottamaan julkisen sektorin palveluna.

Lainsäädännössä ja sen valmistelussa on sen vuoksi tärkeää huomioida erityistukipalveluiden rooli lähisuhdeväkivallan ehkäisytyön rakenteissa siten, että lainsäädäntö vastaa Istanbulin sopimuksen mukaista vaatimusta siitä, että:

• sopimusosapuolet tarjoavat väkivaltaa kokeneille naisille ja tytöille lyhyt- ja pitkäaikaisia erityistukipalveluita (artikla 22, kohta 1), ja

• väkivaltaa kokeneille naisille ja heidän lapsilleen järjestetään naisille tarkoitettuja erityistukipalveluita (artikla 22, kohta 2).

Nykytilan mahdolliset haasteet ja hyvät käytännöt väkivallan osapuolten palveluissa, palveluketjuissa sekä palveluiden ja väkivallan ehkäisyn rakenteissa ja koordinaatiossa?

Lähisuhdeväkivallan ehkäisytyö ei voi olla vain hallinnollista koordinaatiota, vaan sen tulee olla sisällä hyvinvointialueen rakenteissa ja palveluissa. Tämä tarkoittaa sitä, että lainsäädännön tulisi ottaa riittävällä laajuudella kantaa myös palveluiden järjestämiseen.

Perusterveydenhuollossa tunnistetaan alle 1 % väkivaltaa kokeneista, vaikka he tarvitsevat 80% enemmän palveluita kuin muu väestö. Tarve paremmalle yhteistyölle on olemassa.